Viimeksi esittelin haikara-arkkitehtuuria, nyt siirryn alempiin kerroksiin eli ihmisiin.
Maaseutukierroksella ajettiin pienen kylän halki. Nimenomaan halki, sillä kylät täällä ovat melkein aina raittikyliä. Parikymmentä vuotta sitten kylässä oli noin 26 000 asukasta pienissä maalaistaloissa ympäri pitäjää ja tie kiemurteli tiluksien ja karjalaumojen välissä. Nyt väkiluku on varmaan triplaantunut eikä maatalouskaan taida enää elättää. Lähes koko kylä on muuttamassa valtatien varteen ja kuumeisesti rakennetaan. Yhden käden sormilla voi laskea valmiit talot.
(sori, kuvat on napsittu liikkuvasta autosta)

Rakennustapa on se, että ensin tehdään talon ranka ja asuntolainan lopulla perustetaan alakertaan kauppa, jonka tuotoilla rakennetaan vähitellen lisää ja lyhennetään samalla lainaa.  Jokaisen talon alakerrassa oli siis kauppa, jossa myytiin mitäs muutakaan kuin rakennustarvikkeita. Kylässä käydään ostoksilla kauempaakin, kaikkea löytyy, tiilistä parvekkeen kaiteisiin,  kaakeleista kipsikoristeisiin ja suihkulähteisiin. Kun rakentaminen loppuu kaupat vaihtavat tavaravalikoimansa  saman tien.

Kaikesta rakennustavarasta huolimatta maaleihin ei panosteta. Kylän erikoisuutena on, että valmiistakin talosta maalataan vain fasadi.
Kulissit, ne on ihmiselle tärkeät, vaikka niiden taakse näkisikin.

Käytiin periferiassa ja siinä ohessa tutkailtiin paikallista arkkitehtuuria ja asumistyylejä. Tässä kartano ja sen omistajat ylhäisessä korkeudessaan. Onnistunut rivitaloyhteisö.
Ja alla kartanon alustalainen vaatimattomassa torpassaan, Hänen Haikarallisen Korkeutensa nöyrin palvelija..

Tämä ei enää ole kartanon maita. Arvonsa tunteva ison talon isäntä tutkailee omia tiluksiaan. 

Sitten nuorenparin ensikoti. 
Kulta, tämähän heiluu, oletko varma että... hei, seinä irtosi!

Ammattimies on eri mies. ’Tulikohan se nyt hyvin.. oh tuossa vielä repsottaa

Kerrostalolähiössä ei kurkita ikkunoista, ainakaan näkyvästi.

Haikarat muuttavat mielellään vanhaan pesään ja remontoivat sen uusiksi lisäten joka vuosi täytettä. Näin paranneltuna pesä voi lopulta olla miehen korkuinen ja halkaisijaltaan pari metriä, painoa pesälle voi kertyä jopa 500 kiloa.  Siinä on jo pylväilläkin kestämistä. 

"Olipa kerran pöllö, joka halusi matkustaa Algeriaan. Hän nousi lentokoneen siivelle ja lensi Suomen koneella pitkään. Perille päästyään huomasi, että olikin tullut ihan väärään maahan - Espanjaan. Ja höyhenetkin oli matkalla tippunut, hänestä oli tullut kalju pöllö. Voi voi, mutta ei hätää, pöllö oli viisas lintu. Hän kävi lainaamassa kotkalta höyheniä ja nousi toisen koneen siivelle ja lensi sillä Afrikkaan asti. Hän oli aika laiska kun ei viitsinyt itse lentää ja matkalla häneltäkin tippui höyhenet, hänestä tuli kaljukotka. Afrikassa oli kuitenkin kuuma eikä niin väliä höyhenistä. Mutta kerran viidakossa kaljukotka näki leopardin ja halusi hänkin tulla sellaiseksi. Koska pöllö-eikun-kotka oli vähän kuin autopotti ja voi muuttua toiseksi, vaikka robotiksi, mutta siis hän muuttuikin leopardiksi. Se  loppui siihen."  Haksu 5 v.

Tämmöisiä tarinoita pojanpoika skypettää mummille, koska puhuu mieluummin kuin kuuntelee. Pääosa tarinoissa on ääniefekteillä, niitä on enemmän kuin itse sanoja, unohtamatta loppusoittoa. Vahinko, mutta säästyitte niiltä.  Leopardi vieraili kollaasissani ja piiloutui sen jälkeen takaisin kaappiin odottamaan uutta metamorfoosiaan.

                                                   
Viikon muut mustaoranssit kollaasit täällä.

rippeitä granaattiomenapuussa, lintujen jämät

siemeniä naapurin oleanteripuussa.. meidän puolella  kohta kitketään.

 
appelsiinimehua umpiopakattuna

 
viinikynnös aprikoosipuussa, joku on unohtanut leikata




syyllinen  sitruunapuussa

Ja kun puista oli puhe, niin lisäänpä tähän loppuun vielä Algerian kansallispuun


 
Nämä kasvavat vanhan kaupungin torin kulmassa (klikkaa isommaksi).
Syvemmälle ottomaanien aikaiseen kaupunginosaan pääsee kävelemällä tuosta oikealta talojen välistä. Ei suositella ulkopuolisille. Jos et tule ryöstetyksi ensimmäisessä kadun kulmassa niin vähintään jotain  romahtaa niskaan, joskus kokonainen talo. 

Presidentti Boumediennen aikaan 1960-70 –luvuilla  Algeria rakensi itsenäisyyttään, johon kuului myös visio turismista. Tämä on yksi silloin toteutetuista unelmista, hotelli El Mountazah Seraidin kylässä, 12 km Annabasta noin kilometrin korkeudessa. (Kuvasta luulisi, että satoi lunta, mutta ei, vahinko, pelkkää vettä ripeksi.)

Turistikeskuksia suunnittelemaan kutsuttiin Ranskasta arkkitehti Fernand Pouillon, joka asui maassa vuosina 1965-85 ja ahkeroi sinä aikana 300 eri projektia 48:aan kaupunkiin.
Tällä paikalla oli ennen kolonialismin aikainen Casino-hotelli, jonka Pouillon transformoi sekoittamalla Saharan berberien rakennustaidetta maurilaiseen ja sai aikaan tämän puoliympyrän muotoisen rakennuskompleksin (1967), josta käytetään myös nimeä Ksar de Rocher (kalliolinnake). Itse pidän tästä yksinkertaisesta, pyöristetystä tyylistä, jossa nurkkia ei pahemmin ole sisälläkään. Valkoiseksi kalkittuna se loistaa hienosti taivasta vasten.

Arkkitehdin inspiraation lähteenä oli kotkanpesä - sijainti on kallion huipulla rotkon reunalla. Rakennuksen toiselta puolen aukeaakin mahtavat näkymät vuoristoon ja merelle. Emme käyneet tällä kertaa sisällä, kurkkasin vain tuosta kulman takaa. Mutta klikatkaapa TÄTÄ KUVAA, niin näette miltä katolta katsoen näyttää. Huimaavaa!.
Hotelli on valtion omistuksessa ja toimiva edelleenkin.

Samaa ei voi sanoa monesta muusta vielä suuremmasta turistikompleksista, joita rakennettiin etenkin pääkaupunkiseudun tuntumaan, Moretti, Zeralda, Tipasa... rantalomapaikkoja, joihin itsekin aikanani myin matkoja suomalaisille turisteille.
Näistä 3000 hengelle tarkoitetuista komplekseista osa on rapistunut, osa paloiteltu yksityisiksi hotelleiksi. Osasta on tullut paikallisten silmäätekevien loma-asuntoja. Ulkolaisia turisteja näillä nurkilla ei ole pahemmin näkynyt sitten 80-luvun, terrorismivuodet tekivät tehtävänsä.
Uutta nousua yritetään, mutta massaturismikohdetta Algeriasta tulee tuskin koskaan. Visioita riittää, mutta kehitys on jäänyt jälkeen kansainvälisestä mittatasosta eikä turvallisuuttakaan voida enää taata. Kulttuurikohteista ei olisi pulaa, mm. maailman perintölistalle kuuluva Mzabin laakson viisi kaupunkia Saharassa olisi arkkitehtuurinen elämys. Itse olen siitä ajellut ohi aikana, jolloin ulkopuoliset eivät päässeet kaupunkien muurien sisäpuolelle ilman paikallisen seuraa, kaikkiin eivät pääse vieläkään. Ehkä postailen siitä joskus enemmänkin.
Pienille ryhmille tarkoitettuja erityismatkoja on saatu viime vuosina hieman elvytettyä, varsinkin Saharaan,  mm. ihailemaanTassilin kalliopiirustuksia, maailman perintölistalla sekin. Tervemenoa vaan seikkailemaan sinne, nyt olisi sopiva vuodenaikakin!  Tassilista olen kirjoittanut aikaisemmin TÄÄLLÄ.

Inkivääri haastoi tällä viikolla etsimään sinimustia juttuja kollaasiin.
No meillä ei ole, olen etsinyt.
Digivarastoista löytyi pari epäonnistunutta kuvaa, ensimmäinen pimeässä komerossa salamalla kuvattu kalaverkko. (Miksiköhän semmoistakin olen kuvannut? Jaa, ehkä sen kauniin sinisen värin takia.) Toinen on taivasta vasten kuvattuja lintuja puussa. Taisivat olla kottaraisia.

Kuvia vääntelin ja kääntelin inspiraation toivossa pari päivää ja tuommoisia lintupotretteja syntyi eri näköisiä ja mallisia oheistuotteena roppakaupalla, vaan ei aivan sellaista kuin olisin halunnut.
Lopulta sekosin jo itsekin verkkoon ja peiliin katsoessani huomasin, että on paras lopettaa tähän...plääh...

 Muiden sinumustat kollaasit TÄÄLLÄ.

Ihan mieletön määrä jätettä ennen kuin pääsee edes käsiksi raaka-aineisiin. Onhan tuoreen maku tosin parempi kuin pakastetun, mutta silti... kelpaisi kyllä ne belgialaiset jättipussipakasteherneetkin. Ja varsinkin valmiiksi esiin kaivetut latva-artisokansydämet.

Muistan alkuaikoina Algeriassa kun näin elämäni ensimmäisen latva-artisokan. Anoppi kantoi sen keitettynä eteeni lautasella. Kesköseekösaa? Ilman lautasta en olisi ymmärtänyt syötäväksi. Vieressä oli kippo ranskalaista salaatinkastiketta. Kovasti mietin, mitä siitä kuuluisi syödä.. kovia lehtiä, hyi. Artisokka könötti lautasella odottamassa Mösjöön valistavaa työnäytettä. Näin se kävi:
repäistiin muutama lehti irti ja kastettiin tyvi kastikkeeseen, imaistiin sitten lehdykän pieni vaalea osa suuhun ja heitettiin loput roskiin.  Karvaisen sydämen kohdalle päästyä odotin mielenkiinnolla jatkoa. No juu, karvoja ei tarvinnut syödä vaan ne kaapittiin pois kunnes jäi vain se herkullinen kiulukka jäljelle. Njam. Kivaa dippailua illanistujaisiin.

No nyt ei syöty salaattia vaan raaoista artisokista esiin kaivetut sydämet ynnä varrenpalat päätyivät herneiden kanssa soppaan.

Työnjako on yleensä semmoinen, että Mösjöö muhittelee lihaliemet ja Madame viskoo sekaan kulloinkin sopivat lisukkeet. Ruuan pohjana on täällä siis melkein aina lampaanlihaa liemessä, joka voi olla punaista tai valkoista eli tomaatilla tai ilman. Heimolaiset eivät salli edes mausteiden kanssa sekoilua. Tässä tapauksessa suolaa, mustaapippuria ja ripaus kuminaa,  aina mukaan lehtiselleri-korianterikimppu ja ennemmän tai vähemmän tulinen paprika/pippuri.
Prosessikin on aina samanlainen, lihat haudutetaan sipulin, valkosipulin ja mausteiden kera öljytilkassa (voissa) ennen kuin lisätään vesi ja rehut. Loppuvaiheessa kattilassa on lientä jäljellä juuri sen verran kuin pitääkin eli niin että herneet peittyvät -  kadonnut määrä  on vesihöyrynä keittiön seinillä, siksi että Mösjöö unohtaa yleensä käynnistää liesituulettimen (= avata keittiöparvekkeen oven).
Sitten vain ruiskitaan sitruunamehua soppalautaselle ja nautitaan. Herkullista.
Ei  kovin isolle porukalle kannata tehdä.