Nefertiti ja Moumoune,  HPY:n söpöiset kisulaiset Ranskanmaalta, kävivät lipaisemassa kielellään tänä aamuna ja jättivät jälkeensä mukavan muiston:

Kiitos kovasti! Koska matoisessa maailmassa mikään ei ole ilmaista, pyydetään tässäkin palkaksi paljastamaan seitsemän ominaisuutta itsestään. Olen tainnut niitä jo paljastaa enemmänkin, joten nyt annan puheenvuoron Tinalle,  joka haisteli hyvin epäluuloisesti kisujen kielenjälkiä ja tunsi tulleensa erittäin karvaisesti laiminlyödyksi.

Haa, no kerrankin kysytään eikä käsketä.
- Tahtoo kylpyyn, tahtoo kylpyyn ihan ensimmäiseksi ja aina. Miksi muut saavat lotrata ammeessa useimmin kuin minä? Lisää sinne vähän lämmintä vettä, kylmästä en pidä, missä shampoo.. PLUMPS!
Miten niin ei minun kylpyni.. hiero hiero, rapsuta, istun hiljaa paikallani, anna suihkuta, ihanaa,  lisää, lisää..
EEEI! En halua pois, en en en en ... roiskis..loiskis..pläts..lits..lots..
En ymmärrä miksi ne tekevät kylpemisestä niin monimutkaisen toimenpiteen.

- Nyt ne pisti oven kiinni. Vihaan suljettuja ovia. Kaikkia suljettuja ovia, niiden takana on aina jotain näkymätöntä. Miauuuuu! Maouuu... Kyllä. Osaan maukua. Onko kamalampaa ääntä kuin kissan maukuminen. Kukaan ei sellaista kauaa kestä, siksi sen opettelenkin. Thibo aikanaan raapi ovea, siinä ne jäljet on vieläkin. Mutta minä en ole mikään höyrypäinen aktivisti, kannatan pasifistista painostusta, se tepsii paremmin. Miaouuuuu....

- Herkkuruokani. Suolisoppaa tomaattikastikkeella, kiitos. Mieluummin sitä samaa kuin itsekin syötte. Ja jos joku päivä alatte syödä niitä ällöjä purkkiruokia tai kivikuivia kaninpapanoita, niin ehkä minäkin sitten. Ehkä. Jälkiruuaksi taatelia. Vaikka välipalaksikin. Anna taateli. Istun kiltisit ja katson anovasti. Okei, menen maatakin. Annan tassua, mitä vielä? Anna taateli, siltöpleee.

- Olen erinomainen äiti. Pennut on kohta isompia kuin minä, mutta aina vaan roikkuvat tisseissä. Lutkuttakoot nyt vaikkei sieltä enää mitään herukaan. Kohta niiden on aika itsenäistyä. Sitten minäkin pääsen taas matkustelemaan.

- Onkin jo ikävä autoa. Voisin asua siinä, mutta kun veivaavat ikkunat kiinni pihallakin. Tietty, on se liikkuvana mukavampi, näkeekin enemmän. Kaikennäköisiä nelijalkaisia, joita voi haukkua ohi mennen eikä riskiä että puskevat päälle,vuhhah. Niin ne siivekkäät, joita olen joskus saanut kiinni, niillä on vain kaksi jalkaa.

- Nyt kain sain luvan ajatella ääneen, niin mahtaako nuo ihmiset ollenkaan tajuta miten uskollinen olen.  Hetkeksikään en niitä jättäisi yksin, niin kuin ne minut joskus jättävät. Ihan itkettää sellainen kiittämättömyys. Mitä se emäntäkin sanoi...että olen jotenkin läheisriippuvainen. Aika tylyä sanoa niin, enhän minä kenenkään lahkeissa ole roikkunut enää vuosikausiin, en läheisten enkä kaukaisten.

- Ja yksi asia, mitä en myöskään ymmärrä: miksi kaikki pelkäävät minua. En tekisi pahaa kärpäsellekään. Päin vastoin, juoksen iloisena vastaan kaikkia ketä portista sisään astuu. Mieliisti nuolisin poskelle, mutta on kielletty hyppimästä. Edes iloaan ei saa näyttää. Ja kaikki vaan peruuttavat takaisin ulos ja lyövät portin kiinni kirsuni edestä. Eivät edes tervehdi, vaikka vispaan koko häntäpäätäni niin että suoletkin uhkaa mennä solmuun.
Ai mitä? Että riitti,  ei enempää seitsemää.
Hohhoijaa. Sanon minä vaan, että on rankkaa olla väärin ymmärretty.

Minäpäs lahjoitankin tämän blogipalkinnon eteenpäin kaikille emännille/isännille ja pyydän paljastamaan seitsemän ominaisuutta lemmikistään. Eläköön me!