Tänään ei ole mitään sanottavaa,aamuinen sähkökatkos vei viimeisetkin ajatukseni. Kaivelen omaa napaani. Blogistaniassa kiertää meemi, joka haastaa kertomaan mitä aistit itse kullekin merkitsevät. Nappasin sen ja rupesin aistimaan.


Miten pelottavaa pimeys ympärillä,  mielikuvitus vauhkona  etsii valoa,
vain muistissa, muistoissa,  värien ihmeellinen maailma.
Mustaa mustaa mustaa...
kuihtuisin pois kuin kukka ilman vettä ja aurinkoa.

Korvani ovat aina hereillä, kantavat sinne minne silmäni eivät.
Talossani ei mikään rapsahda tietämättäni.
Ääni  sävyttää ihmisen sanat,  antaa laulun linnulle, musiikille sielun.
Mahdollisuuden kuunnella hiljaisuutta.

Iho vasten ihoa, sydän sykkii, lämpö leviää.
Puristan ryppyistä kättä, silitän siloista lapsenposkea,
tartun ystävän olkapäähän,
rapsutan pehmeää koirankarvaa, itseänikin.
Sormenpäiden langat kääntävät sanattomatkin lauseet tunteeksi.
Kuuma hiekka jalkapohjissa, kiljaisu kylmässä vedessä,
pakkasen puraisu poskipäissä (tunnen vielä pohjoisen viiman).
Koskea, tuntea - joskus kipuakin.

Etelässä ei tuoksuja kahlita.
Jasmiinin vieno tuulahdus, kesäyössä myski vahva ja sensuelli,
juuri nyt appelsiinipuun hento hengitys, hengitän
sieraimet väristen tuoksuja
elämän hajuja kaikenlaisia kaikilta ilmansuunnilta
ja muuta muuta aina
haistan ennen kuin maistan
ja ikuisesti muistan lapsuuteni lauantait
ja uunituoreen pullan tuoksun.

Minut on kasvatettu opetettu
pitämään tai olemaan pitämättä, mutta maistamaan
kaikkia makuja, muistutettu nälkää näkevistä,
nähnyt miten vähällä ihminen voi elää
– tai sitten ei,
opetettu syömään hyvää ja pahaa,
kunnioituksesta ruokaa kohtaan, kohteliaisuudestakin.
Jos jostakin aistista pitäisi luopua niin tästä
hyvän ja pahan paketista.