Kylläpäs väsyttää taas lähteä matkaan pitkän juhlaviikon jälkeen, mutta hop hop, hypätään rohkeasti tielle ja käännetään autonnokka kohti Ghardaiaa ja M’zabin laaksoa.
M’zabin laakso kuuluu UNESCO:n maailmanperintökohteisiin “as an intact example of traditional human habitat perfectly adapted to the environment”. Täällä ollaan toisella vuosituhannella ja toisessa sivilisaatiossa, eri kielessä (tumzabt) ja kulttuurissa, vähän kuin eri valtiossa, Algerian ’Vatikaanissa’.
M’zabin asukkaita kutsutaan mozabiiteiksi ja he harjoittavat islamin puritaanista muotoa ibadismia, jota maailman muslimeista edustaa enää yksi prosentti, heistä enemmistö Omanissa, tällaisia pieniä yhteisöjä löytyy myös Tunisian Djerbasta ja Libyan Nafousa-vuorilta.
Ibadilainen kulttuuri levisi Algeriaan rostemidien aikaan 700-luvulla, pääpaikkana Tiaretin kaupunki vuoristossa, ja tuhottiin fatimidien aikana 910-1171 . Vainoista selvinneet ibadiitit pakenivat aavikolle ja perustivat oman yhteisönsä M’zabin laaksoon vuosituhannen vaihteessa, se on säilynyt lähes sellaisenaan siitä lähtien.
Yhteisöön kuuluu seitsemän kaupunkia, joista Berriane ja Guerrara laakson ulkopuolella. Varsinainen Pentapolis muodostui alunperin viidestä lähellä toisiaan sijaitsevasta linnakkekaupungista (ksar), Ghardaïa, Beni-Isguen, El-Ateuf, Mélika ja Bou Noura, jokainen omalla kukkulallaan, ja niiden väliin istutetuista palmumetsistä. Nykyisin asutus on levinnyt ja muodostaa lähes yhtenäisen kaupungin.
Kuva Yann Arthus Bertrandin kirjasta Algérie (klikkaa isommaksi)
Arkkitehtuuri palvelee nerokkaasti ympäristön vaatimuksia. Kaikki ksarit on rakennu samaan tapaan kukkulalle muurien sisään pyramidin malliin, ensin ylimmäksi moskeija ja siitä talot ympyrässä alaspäin varsinaiseksi labyrintiksi.
Kadut ovat enimmäkseen
kapeita rappukäytäviä,
harvoin täysin suoria,
usein katettuja gallerioita,
jotka suojaavat
niin kuumalta paahteelta
kuin hiekkaisilta tuuliltakin.
Kuva: Michel-georges Bernard
Commons Wikipedia
Jokaisessa korttelissa on kivestä hakattu oma kaivonsa, mitä ylempänä sitä syvempi. Ne eivät tosin ole enää käytössä. Vesi pumpataan nykyään 300-500 metriä syvistä porakaivoista ja jaetaan putkia pitkin tasapuolisesti kaikille. Tippaakaan vettä ei täällä tuhlata, jos ylimääräistä jää, sillä kastellaan kaivon viereen istutettu palmu.
Laakson palmuviljelmillä toimii edelleenkin tuhatvuotinen maanalainen kastelusysteemi foggara, joka säännöstelee sade- ja jokiveden tasan tarkkaan jokaiselle viljelykselle.
Talot ovat sisältä kaikki saman tapaisia, seinät ilman ikkunoita tuuletusluukkuja lukuun ottamatta, alhaalla keskellä pation tapainen oleskelutila, jonne valo tulee kattoikkunan ja kattoterassille johtavien rappusten kautta ja jakautuu oviaukoista muihin huoneisiin, katolla on usein erillisiä nukkumahuoneita, useimmissa taloissa on myös maanalainen kellarikerros.
http://www.letsbuyit.fr/product/9579423/architecture/le-m-zab-une-lecon-d-architecture
Tiheäänkin rakennetuissa taloissa jokaisen perheen yksityisyys on taattu. Ulko-ovet sijaitsevat lomittain ja sisäseinä estää näkymän sisään vaikka ovi olisikin auki, valoaukot ovat korkealla ja kattoterassin reunakin niin korkea ettei sen yli näe. Terassit on tarkoitettu vain naisten käyttöön.
Naisen asema ei ole sekään tuhanteen vuoteen paljoa muuttunut. Jako on selvä, mies määrää kodin ulkopuolella, nainen kaikesta kodin sisällä. Ulos lähtiessään mozabiittinaiset pukeutuvat perinteisesti valkoiseen huntuun, naimattomilla saa näkyä kasvot, rouvashenkilöillä vain yksi silmä. Oikea tai vasen, sitä ei kai ole määritelty.
Kuva Holger Reineccius, Commons Wikipedia
Mozabiittimiehen taas tunnistaa valkoisesta puuvillakalotista, usein myös pussihousuista, perinteinen asu, jota he käyttävät vieläkin mielellään joka päivä.
http://farm3.static.flickr.com/2257/2231733121_74ee94d315.jpg
Ghardaian tori on vilkas ja värikäs paikka, jonne saapuu karavaaneja Saharan takaisista maista asti. Ghardaian käsityöt, etenkin matot, ovat kuuluisia ja haluttuja, niitä siellä roikkuukin joka paikassa. Torilta löytää vaikka mitä vihanneksista eläimiin ja omituisiin museotavaroihin, joiden tarkoitusta ei nykyihminen osaa edes arvailla. Vanha ja uusi lyövät kättä ja dinaarit vaihtavat omistajaa.
Mozabiitit ovat ennen kaikkea kauppiaita ja esimerkiksi Algerian tekstiilikauppa on lähes täysin heidän hallinnassaan. Onkohan Annabassakaan yhtään kangaskauppaa, jota ei mozabiitti omistaisi... Mikä on toisaalta ihan positiivista, koska he ovat päteviä ja ahkeria ja palvelu pelaa loistavasti.
Jatkuu...
Kommentit