Tämän masentavampaa kollaasiviikkoa ei sitten voi olla.  Olen ihastellut toinen toistaan kauniimpia kollaaseja ja nauttinut puhtoisesta suomalaisesta valkeudesta. Kiikutellut omaakin kameraani toivorikkaana ympäri huushollia tähdäten valkoista, sitähän on joka puolella. Vaan onko valkoinen valkoista! Kameran silmä paljastaa sen mitä oma ei enää noteeraa,  pölyä, tahroja, sormenjälkiä, tassunjälkiä, kellastunutta maalia, rapistunutta maalia, lisää pölyä, pinttynyttä pölyä, hiekkapölyä, kaupunkipölyä…iiik! Pitäisi kaivaa järeämpi arsenaali esiin ja upottaa koko huusholli ensin kloriteen, joka päivä jos mieli pysyvämpää  puhtoista, ja sen jälkeen maalipyttyyn.
 
Lannistuneena vein toivoni ulos ja tähtäsin kuuluisaa valkoista arkkitehtuuria. Mitä vielä, likaista, rapistunutta, epämääräisen kellertävää kaikki sielläkin. Puutarhassakaan ei valkoista kukkaa. Eilen vielä oli yksi ruusu, mutta koira söi senkin ennen  kuin ehdin kamerani kanssa.

Paninkin sitten silmäni kiinni ja kuuntelin valkoisia simpukankuoria, lämmittelin auringossa nojaten naapurimoskeijan vieläkin rapistuneempaan seinään, näin päiväunia maalipytyistä, pesuaineista ja näköisestäni ihmisestä, joka innokkaana hääräili ympäriinsä jättäen jälkeensä puhtoisen valkean vanan, raikkaan  kuin valkoinen vaahtopääaalto turkoosissa meressä.


Puhtaita valkeita kollaaseja kannattaa käydä klikkailemassa Inkiväärin valkoisen viikon galleriassa