Vähän heikko yhteys viime päivinä blogimaailmaan. Elämän surut ja ilot joskus yllättävät niin, että ajatuksetkin hajoavat taivaan tuuliin. Tuttavapiirissä tapahtuneet ikävät asiat ovat laittaneet miettimään. Muun muassa sitä, mikä tekee elämästä niin vaikean, että siitä pitää omaehtoisesti lähteä, vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin. Pitääkö ihmisen olla syvästi masentunut, jotta pystyy jättämään vaimon ja pienet lapset, yhtäkkiä, varoittamatta?  Miten syvällä voi masennus piillä? Suuri miksi. Kysymyksiä, jälkeen jää vain kysymyksiä, joihin harvoin löytyy vastauksia.

Sivustakatsojan roolissa näitä nyt mietin. Itsemurhat ovat lisääntyneet Algeriassakin huimasti, siitä huolimatta, että islam pitää oman käden oikeutta syntinä, uskonnon voimakin on tässä kohtaa menettänyt valtaansa.  Useimmiten itsemurhaan ajaudutaan taloudellisessa ahdingossa mikä täällä tarkoittaa totaalista köyhyyttä, nuoret pelkästä epätoivosta, kun tulevaisuudella ei ole mitään parempaa annettavaa tai rakkaus on pettänyt. Jotenkin täällä ahdinko on konkreettisempaa, elämä monelle liian toivotonta, mikä tekee itsetuhoisuudestakin ymmärrettävämpää. Puhumattakaan kaikista väkivallan aiheuttamista traumoista tai muista psykologisista ongelmista, joita ei koskaan hoideta.

Itsemurhatilastot ovat kuitenkin pisimpiä kehittyneissä maissa. Konkreettinen ahdinko ei välttämättä johdakaan henkiseen pahoinvointiin, ehkä se joskus jopa vahvistaa sietokykyä. Mikä siellä sitten masentaa ihmistä niin paljon, että on valmis luopumaan elämästään?  


PS. Tämä synkkä teksti tuli sattumoisin kuin jatkona edelliselle. En ota tavaksi, lupaan palata ruotuun jo seuraavassa postauksessani.