Tuommoinen hätähuuto kiljaistaan meillä aina kun lakkaamme näkemästä visioita. Aliluu on apumme, paimen, joka johdattaa meidät lumisateisista kangastuksista takaisin virvoittavien visioitten tykö. Aliluu on kehityksemme puuttuva lenkki, visiologi, joka ymmärtää sen mitä me emme, lautasen ja ruudun välisen yhteyden.

Tämmöinen tarve iski yllättäen eilen. Kahden päivän helteet pamahtivat huikeaan ukkosmyrskyyn. Jo ensimmäisellä rivahduksella vingahti digiboxi, ruutu pimeni ja vieraat tyytyivät katselemaan toinen toisiaan. Pika pikaa kävin nyppimässä töpseleitä irti muistakin vahinkoalttiista värkeistä. Aika turhaan, sillä heti sen jälkeen sähkö karkasi kokonaan. Rytinää ja räiskettä riitti hyvän tovin ja päälle rankkasade. Sähkö onneksi palasi ennen kuin pimeä pääsi yllättämään – ja kaikki toiveikkaana takaisin ruudun ääreen.  Pelkkää mustaa.
Pari senttiä paksu ohjekirja kymmenellä kielellä ja kaksi kaukosäädintä oljenkortena eivät kiskoneet kuiville. Säädimme kaukaa ja läheltä, mutta No signal, kanavat pysyivät kateissa.  Tässä vaiheessa hieraistiin taikalamppua ja hihkaistiin maaginen sana: Aliluu!
Sateen keskeltä  puhkui huoneeseen digitaalisen universumin henki, näpräsi boxiini uusia koodeja, näpytti ja niputti, syötti tuoretta rosvopaistia, tuputti paholaisen porkkanaa, ja aaah taivas aukeni! Satelliitit risteilivät taas taloni yllä, ranskalaiset neokolonisoivat olohuonettani, maailma palasi etusormeni päähän. Kauan eläköön mösjöö Aliluu!

Tämäkin päivä samalla pelastettu, sillä vettä ripeksii vielä sen verran, että sisätiloissa on viihdyttävä. Pääbulevardillakin voi sateen jäljiltä harrastaa korkeintaa mutapainia, tietyömaiden hiekkakasat kun ovat levinneet ympäriinsä. Millähän sitten täyttävät kaikki ne viemäriverkostoa varten kaivetut ammottavat kuopat, joista hiekka oli lähtöisin?  Ne kaivannot, jotka nyt ovat ääriään myöten täynnä vettä.