1648867.jpg
             Kuva. Mohand Abouda, Algérie outre mémoire. 2003

Tämä muotikuva  on otettu toisen maailmansodan jälkeen ja siinä poseeraa eräs Aures-vuorten shawi-berberi. Voisi olla vaikka anoppini äiti, yhdennäköisyys on ilmeinen, mikä ei ole ihme, sillä berberit ovat vuosituhansien ajan suosineet serkusavioliittoja. Kirja, josta kuva on skannattu, sisältää valokuvaaja Lazhar Mansourin kokoelman vanhoja henkilökuvia, pääasiassa harakta-heimon naisia, samat piirteet on tunnistettavissa jokaisessa, myös samantapainen pukeutuminen: pitkä hame, viitta ja turbaani. Shawi-naiset eivät perinteellisesti käyttäneet huntua, huivi kaulassa palveli suojana hiekkapölyä vastaan.  Shawi-mummojen vaatemuoti on säilynyt lähes samana tähän päivään asti. .

Nyt kyllä piti puhumani tatuoinneista (klikkaa kuva isommaksi), sillä tällä muotivillityksellä on täällä jo pitkät perinteet. Ensimmäisiä tatuointeja on kuvattu Saharassa noin 5000 vuotta sitten Tassilin kallioihin, jo silloin naiset tatuoivat ainakin rintojaan, kaartuvaa pisteviivaa  kaulakuopasta nänneihin asti.  Tatuointikuvioina käytettiin aluksi tifinagin  aakkosmerkkejä, joista myöhemmin kehittyi monimutkaisempiakin kuvioita.Samalla tapaa kuin  kalliopinta toimi alustana yhteisön ja ympäristön kuvaukselle, toimi ihmisen iho kuvapohjana hänen henkilökohtaiselle historialleen.

Koska tatuointi vastasi ensisijaisesti henkilöllisyystodistusta, piti merkkien olla helposti muiden luettavissa, naisilla usein kasvoissa. Jokaisella heimolla oli omat merkkinsä, joista he tunnistivat toisensa missä tahansa liikkuivatkin.  Naisten merkeistä voi lukea myös, mihin perheeseen kuului, sosiaalisen aseman, siviilisäädyn  tai  oliko synnyttänyt (rintatatuointi). 
Paitsi 'passina', iho toimi myös pohjana erilaisille symboleille tuottamaan hyvää onnea, ehkäisemään sairauksia tai  hedelmättömyyttä tai vaikka antamaan voimia työhön (käsivarsikuvio)  Arabivalloitusten aikaan berberinaiset, joiden miehet oli vangittu, tatuoivat nilkkoihinsa kahleet tai  ranteisiinsa renkaat, jotkut lesket tatuoivat itselleen parrankin osoittaakseen surunsa ja kieltäytymisensä vieraan vallasta. Henkilökohtaisemmat kokemukset tatuoitiin intiimimpiin  paikkoihin. Iho oli ihmisen muisti, jota voi lukea kuin salakirjoitettua päiväkirjaa.  

Samat symbolit siirtyivät motiiveiksi käsityöhön. Niitä keksittiin lisää ja niistä tuli henkilökohtaisia allekirjoituksia. Matonkutoja kirjoitti maton ornamenteilla tarinoita elämästä, salaisia toiveitaan, unelmiaan. Symbolien takana piili salattuja merkityksiä, joita vain hän itse tai muutama läheinen osasi  tulkita. Lukuisten kieltojen maailmassa tämä oli naisen tapa pitää elämänsä langat omissa käsissään, säilyttää identiteettinsä. Aidoissa berberikäsitöissä nämä symbolit ovat edelleenkin olemassa, eri paikkakunnilla erilaiset, tekstiilit, savipytyt, korut puhuvat kaikki omaa kieltään sitä ymmärtäville. .

Algeriassa tatuoinnit olivat väriltään tummansinisiä ja ne tehtiin antimonilla ja vihreistä vehnänjyvistä puristetulla mehulla, neulaksi kelpasi vaikka kaktuksen piikki. Tatuoijat olivat aina naisia, jotka hallitsivat myös tatuoinnin poistamisen tuskalliset salat.  Kaupunkilaistumisen ja heimojen sekoittumisen  myötä nämä tunnisteet poistuivat kulttuurista. Anoppini, joka kuului viimeiseen 'merkittyyn' sukupolveen, poisti itse oman heimomerkkinsä  jo  vuosikymmeniä sitten – millä lie hapolla onnistuikin jälkiä jättämättä.

Islam kieltää tatuoinnin periaatteella, että Jumalan luomaa ei sovi muuttaa. Varsinaisten tatuointien sijaan berberitkin rupesivat käyttämään hennavärjäystä, joka haihtuu iholta vajaassa kuukaudessa. Koristelun merkityskin muuttui ja siitä tuli osa kaikkia juhlaseremonioita. Algeriassa juhlahennaus on jo itsessän seremonia, joka noudattaa tarkalleen tiettyjä rituaaleja.  Pelkkä koristehennaus ei sen sijaan riittejä tarvitse, se on suosittua kaikissa Pohjois-Afrikan maissa ilman sen kummempia symbolisia merkityksiä.

1648870.jpg
                                    Kuva: casafree.com