M’zabin laakson pyhimmällä  kukkulalla Ben Isguen linnakkeessa voi käydä vain tiettyinä kellonaikoina oppaan kanssa. Portilla kyltti ranskaksi ja englanniksi ilmoittaa vierailijoille säädyllisen pukeutumiskoodin, shortsit ja topit ovat kiellettyjä, alueella ei saa myöskään polttaa tupakkaa eikä juoda alkoholia, ja valokuvata saa vain oppaan sallimia kohteita.

Beni Isguen linnake rakennettiin 1347 ja siellä on nykyisin noin 6800 asukasta, jotka elävät uskoaan sanatarkasti joka päivä ja noudattaen ikivanhaa kulttuuriperimäänsä, joka itseasiassa muistuttaa hyvin onnistunutta sosialismia, perustuen yhteistyöhön ja solidaarisuuteen. Myös eristyneisyyteen, mikä on taannut sen, että viime vuosikymmenille asti koko M’zabin alueella on eletty lähes omavaraisesti ilman työttömyyttä, kerjäläisiä ja rikollisuutta (vaan ei enää). 

Usko, työ ja kuri ovat mozabiittien pyhä kolmiyhteys. Työ rytmittyy rukoushetkien mukaan ja elämä on muutenkin hyvin kurinalaista. Jokainen on velvollinen osallistumaan yhteisen hyvän eteen, kaupungin ylläpitoon ja toinen toisistaan huolehtimiseen.
Yhteisö on jaettu sukuihin kantaisien mukaan ja jokainen suku valitsee keskuudestaan edustajan neuvostoon, joka päättää kaupungin asioista ja ratkoo vastaan tulevia ongelmia.  Naisilla on oma neuvostonsa, samoin on olemassa uskonnollinen johto.
Suvut taas jakautuvat perheisiin, joiden päämiehet ratkovat henkilökohtaiset ongelmat. Yksilöllä ei oikeastaan ole minkäänlaista vapautta päättää asioistaan yksin, edes puolisonsa valinnasta, ja yhteisön lakien rikkominen johtaa helposti karkotukseen. Näin on käynyt usein kun mozabiittinuori on valinnut puolisonsa yhteisön ulkopuolelta. Yleisesti mozabiitit elävät suljetussa piirissä säilyttääkseen kulttuurinsa, mikä tietysti lisää verisukulaisuuden mukanaan tuomia terveyshaittoja.

...  paikallinen 'apteekki' hoitaa sitten niitä ongelmia..  Kuva: Dandan’s photo gallery 

   

 

 

 

Kaupunki pidetään siistinä. 
Tämä on varmaan ainoa paikka
Algeriassa, missä jätteet lajitellaankin.
Kaduilla ei myöskään näe
nuoria vetelehtimässä,
naiset tekevät ostoksiaan
ja eläkevaarit pitävät
päiväparlamenttiaan.

Kuva: http://www.vitaminedz.com/

 

 

 

 

 

 

 

Lapset kasvatetaan pienestä pitäen kurinalaiseen elämään. Aamukuudelta koraanitunneille, kahdeksalta kouluun, illalla koraanin opetusta ja läksyjä. Luppoaikoaa ei tunneta, aina on jotain yleishyödyllistä tehtävää iästä ja osaamisesta riippuen. Isät ottavat poikansa pienestä pitäen mukaan töihinsä, kaupoissa saakin usein palvelua juuri ja juuri tiskin yli yltävältä nappulalta, joka ammattimiehen elkein mittailee kankaita ja laskee dinaareita.
Perinteen mukaan tyttölapset käyvät koulua muurien sisäpuolella yksityiskoulussa, useimmiten vain peruskoulun. Heille opetetaan taloudenhoitoa ja käsitöitä ja naitetaan nuorina.
Tosin nykyneitoset ovat jo ruvenneet osoittamaan mieltään vanhoillisia vastaan ja vaativat pääsyä julkiseen kouluun ja yliopistoon. Maltillisemmat sen jo sallivatkin.

Vaikka lähes kaikki mozabiitit (n. 250 000) puhuvat myös arabiaa, he käyttävät keskenään  ainoastaan  omaa kieltään, jota muiden berberikielten tavoin kirjoitetaan riimukirjainten tapaisilla aakkosilla. Pyrkimys on tietenkin säilyttää kieli aktiivisena  myös tuleville sukupolville, monet berberikielet ovat täällä kokonaan sammumassa arabisoitumisen myötä. 

Kuvat:  Michel-georges Bernard  Commons Wkipedia

Moskeija Ammi Said El Ateufissa, laakson vanhimmassa kaupungissa, on rakennettu puoliksi maan alle. Se kuvastaa sitä yksinkertaista luonnonmukaisuutta, mikä on ominaista mozabiittien elämässä muutenkin, ei turhia krumeluureja, pelkistettyjä pyöreitä muotoja, pehmeää valoa, harmoniaa.
Kuvia moskeijoista löytyy enemmän vaikka täältä.

Yksinkertaisuus näkyy myös kaupungin ulkopuolisilla hautausmailla, jotka yleensä on perustettu jonkun arvoisan esi-isän mausoleumin viereen. Tässä Melikan kaupungin hautausmaalla Sidi Aissan mausoleumi. Tänne kokoonnutaan hiljentymään muutamaksi minuutiksi ennen varsinaista hautausta.

Kuva Wikipedia

http://club.doctissimo.fr/tigro/

Hautausmaat itsessään muistuttavat rauniokaupunkeja. Haudat merkitään luonnonkivillä, yksi isompi pään paikalle, toinen jalkoihin, niiden väli on vainajan pituus, josta erottaa lapset aikuisista.  Kaksi kiveä, kyseessä on mieshenkilö. Kolme kiveä, yksi pääpuolella, kaksi jaloissa, on nainen. Jos nainen oli kuollessaan raskaana, neljäs kivi asetetaan vatsan kohdalle. Pääkiven viereen haudalle asetetaan jokin esine, josta vainajan tunnistaa. Nykyään käyteään jo nimilaattojakin, mutta vanhemmilla hautausmailla niitä ei ole.
Koska hautapaikkaa ei koskaan käytetä kahteen kertaan, näitä kivierämaita on ympäristössä useita, vanhimmat jo ajan rapistuttamia, hiekaksi murenneita. Luulisi ankeaksi paikaksi, mutta se ei ole sitä. Täällä vallitsee erikoinen tunnelma, jotenkin konkreettinen kuva ihmisen katoavaisuudesta ja kuitenkin samalla ikuinen.

Paluu palmumetsään. Laakson palmustot ovat kaikki istutettuja ja maat jaettu sukujen kesken, jokainen viljelee omaa osuuttaan. Sinne on usein myös rakennettu perheen kakkosasunto, jonne muutetaan kesäksi. Tänne myös useimmiten tuodaan vieraat. Jotkut taloista toimivat  turistimajoituksena, Maison de Hôte.

Esimerkiksi tämä Cyril Preissin kuvaama M'Zab Tour Beni Isguen palmustossa: majoitus, opastus ja tarvittaessa auto kuskeineen ympäristön katselemiseen.  Sivulta löytyy paitsi kuvia paikasta myös yhteystiedot niille, jotka haluavat seudulla käydä. Ghardaiassa on myös lentokenttä, jonne pääkaupungista pääsee päivittäin.
 
Ja yllätys yllätys! Matka-Jovain muuten järjestää Suomesta käsin Algerian kiertomatkaa huhtikuussa ja syyskuussa näillekin seuduille.  Suosittelen huhtikuuta, syyskuussa on vielä kuuma.

Ei muuta kuin tervetuloa!