on tien kuljettava. Minun tieni vei mökille ja viime aikoina olenkin vain kuljeksinut metsäpolkuja niin innolla, että olen melkein kokonaan unohtanut virtuaalimaailman ja nauttinut todellisuudesta kaikilla aisteillani.
Vanhan Härkätien varrella on tämmöinen hassu kylä, pieni mutta monijärvinen…
… kävin verestämässä vanhoja uimakoulumuistoja… hienoa hiekkaa ja kirkasta vettä yllin kyllin, mutta niin kyyylmääää. Lapsena se ei haitannut vai liekö kesätkin olleet ennen lämpimämpiä..
Ohjelmaan kuului kilometreittäin luontoilua: polkuja, lankkuja, rantapusikoita,
suon silmäkkeitä… vadelmia ja mustikoita ohimennen maistellen.
… vetolossilla ajelua, eväiden syöntiä laavulla ja ennen kaikkea riemukasta perehtymistä ’melkein viis vee’ – maailmankatsomukseen. Nämä melkein viis veet kärsivät yhteisestä vaivasta, ovat enemmän tai vähemmän allergisia pikkuveljilleen. Toinen paljasti, että tulee vauvan läheisyydestäkin jo niin kipeäksi että kuume nousee - vauvakuume kuulemma. Se on sitkeä tauti se eikä siitä ei ihan heti toivutakaan.
Matkalla bongattua: giljotiinin näköinen sormenohennuskone. Ei kokeiltu.
Kaiken sorttisia ötököitä. Ohdakkeessa niitä on ainakin neljä perhosen seurana (klik), neitoja taitavat olla niin korento kuin perhonenkin.
Metsässä leijui jo syksyn tuntu, puolukatko sen tekevät, vihreä värikin alkaa jo haalistua, paikoin kellertää, haikeus hiipii väkisinkin mieleen. Onneksi se ei pihapiirissä ollut vielä niin näkyvää.
Siinä ne, mökkimaisemani. Kelpasi siellä lekotella.
Maaseudun hiljaisuudesta poistuessa iski 'kulttuurishokki' jo ensimmäisessä pikkukaupungissa.
Kommentit