Älkääs luulko, ei tämä mikään valitusblogi ole, että muka "siellä se mummo vaan marisee päivästä toiseen vali-vali, mitäs meni sinne" Se nyt vaan on niin, että arki on arki missä hyvänsä eikä siitä paljon ihmeitä irti revitä. Kun on asunut kymmeniä vuosia samalla paikalla niin ihme olisi se, ettei vielä  olisi harmaantunut niille sijoilleen. Toisin sanoen, jos täällä kiljun, että perhanan torakat viettävät taas tupaantuliaisiaan niin on ihan sama kuin hämäläisellä korpimökillä kuiskaisin, jotta onpa tänä vuonna hyttysiä. Tämä oli se suhteellisuus -  teoria seuraa.

Ulkomaille pidemmäksi aikaa jäävä ihminen joutuu tahtomattaan käymään läpi erinäisiä vaiheita joita akkultturaatioksi sanotaan. Vaiheitten pituus ja voimakkuus riippuu ihmisen lähtökohdista, mutta aina ne seuraavat tiettyä kaavaa (kuulemma), minkä kyllä allekirjoitan omalla tavallani:
1. haluan olla te (imitointi)
2. mitä! te muka,  mepä vasta ollaankin (kriittinen vertailu)
3. jaa hetkinen… me...te (uudelleen arviointi)
4. me tai te, molempi parempi (sopeutuminen)

Viides epävirallinen vaihe on  me ja me (sulautuminen).  Se on vaihe jolloin jo itse luulee kuuluvansa molempiin ja puhuu me-muodossa kummassakin kulttuurissa niin, että kuulijat eivät enää tiedä kenestä meistä on kysymys, pitää ottaa mukaan tarkenne meillä täällä ja meillä siellä riippuen siitä missä milloinkin on.
Käytännössä tämä on kinkkinen vaihe. Ensinnäkin vieraassa kulttuurissa ulkomaalainen säilyy ulkomaalaisena hamaan hautaan asti vaikka värjäisi itsensä minkä väriseksi. Tämä tiedoksi kaikille sopeuttamistieteilijöillekin: integroituminen on yksisuuntainen tie. Myös täällä, missä jo naapurikylän immeistä pidetään joukkoon kuulumattomana, heimolaisaate  on vielä vahvasti voimissaan. Toiseksi, se kulttuuri minkä sydän mieltää omakseen ei ole enää sama minkä aistit välittävät. Sydämen, aivojen ja aistien välimaastoon on kasvanut labyrintti, jossa kotomaan kokokuva harhailee.  

Teoriasta käytäntöön. Katson oikeudekseni olla me missä sen sopivaksi katson. Matemaattisesti ajatellen olen elänyt Algeriassa kauemmin kuin enemmistö syntyperäisiä,  kauemmin kuin kotimaassani. So?  Sitä vaan, että arjesta harvoin tulee sanoneeksi mitään positiivista missään päin. Epäkohdathan ne silmiin ensimmäisinä pistävät. Meillä niistä ei ole pulaa, huveista sen sijaan on, joten yhdistämme nämä kaksi. Algerialaiset humoristit muuten ovat tällä alalla lyömättömiä.
Niin, että Algeria on ihan oikeasti upea maa monessa suhteessa eikä vähiten luontonsa puolesta. Kaikkea löytyy. Itse rakastan erityisesti vuoria. Kaupunki vaan leviää hurjaa vauhtia ylöskin päin, mutta pitäähän ihmisten asua.  Laitankin tähän kuvan, demografian korvatillikka (terveiset Simpukalle, tämä on vasta se ensimmäinen kukkula).  Enkä puhu mitään rakennustekniikasta... omakotitaloista on siis kysymys.
Klikkaa kuva esiin TÄSTÄ.