1257611.jpg

Tammi-helmikuussa alkavat kukkulat kellertää ja kevät on hyvällä alulla. Keltaista vyöryy aistien täydeltä, silmiin ja sieraimiin, kun pensasherneet purskahtavat kukkimaan. Sanon pensasherne kun kysymyksessä on pensaana puskeva hernekasvi, oikeaa nimeä en suomeksi tiedä. Joku viisaampi voisi valistaa. Tässä kuvassa on cytise epineux, calycotome spinosa (luulen melkein varmasti), mikä lie piikkiherne. Voisi  se kyllä myös  olla genista ferox, joka näyttää äkkiseltään samanlaiselta. Enpä ehtinyt tekemään lähempää tuttavuutta kun santarmit viittilöivät vilkkaasti liikkeeseen. Vuoristotiet eivät ole tällä hetkellä mitään suositeltavia levähdyspaikkoja, pusikoissa kun voi piillä vaikka rosmoja.  Joka tapauksessa piikit  ovat  kummassakin pensaassa  sitä kokoa ettei kannattaisi puskahan joutua mistään syystä. Ja botaniikasta viis veisaten käytämme kuitenkin kaikista keltaisista hernepensaista yleisnimitystä genëts. Mukaan pääsee siis muutama oikeakin, kuten genët d'Espagne, spartium junceum, joka ei ihan vielä ole ehtinyt kukkimaan. Sen huumaavan hunajaista tuoksua minä odottelen joka kevät, poimin oksat kuivakukiksi, jotka sitten hajustavat huusholliani kesään asti ja sen jälkeen koristavat muuten vain.
Maalis-huhtikuuhun riittää vielä tätä ihanuutta, jota kevääksi kutsutaan. Ehdottomasti paras vuodenaika. Täynnä väriä ja tuoksua, aurinkokin vielä lempeästi hymyilee, pilvet harhailevat taivaan sinessä, joskus ripauttavat vettäkin jopa, raikas tuulonen leyhyttelee keltaisia mimosapuita…aah… pysyköön kaukana hikeä tirskuva, pölyltä maistuva kesä.