Metsäelämä on takana ja paluu ihmisten pariin tosiasia. Valitettavasti.  Pitäisi kai ihan ulkonaisestikin sopeutua.  Voi kun olisi kaupunkiin perustettu tyylipoliisi, joka nappaisi kaikki epämääräisen näköiset/pukeiset mummelit kaduilta ja veisi väkisin jonnekin tyyliputkaan remonttiin. Lykkäisin itseni kadunkulmaan ja odottelisin innokkaana napatuksi tulemista, saisivat tehdä koko remontin. Itse en ole saanut edes kampaajaa tilatuksi. Huokaus.

Sillä välin kun huokailin kilpaa korpikuusten kanssa, harjoiteltiin toisaalla aivastelua. Tiedättehän, ätsii, ilmat ulos vähintään 150 km:n tuntinopeudella. God bless you, terveydeksi, à tes souhaits, sahalikum.  Kielillä puhuakseni.
Jotkut saavat aivastelusta  ponnistuspäänsärkyä, toiset rupeavat ponnistelemaan jotain muuta. Minusta yksi aivastus teki  tuplamummon, jo toinen ärhäkkä pojanpoika. Tout le bonheur pour toi, mon petit bonhomme!

Sekin tässä  tuli todettua että syrjäseuduilla nettimokkulat lomailevat ilman etukäteisvaroitusta, ihan miten haluavat, tai ainakin hidastavat tahtia yhtä autuaina kuin omistajansakin. Blogimaailmaan pitäisi siis löytää tie takaisin, ja sepäs vasta vaikuttaa kiviseltä ettei peräti ohdakkeiselta.  Mutta tulossa ollaan, hitaasti ja varmasti...