Nämä kulkukissat viihtyvät kadulla meidän aitamme takana. Naapurit ruokkivat niitä, mikä on tietysti kissimillisesti hyvä juttu. Vähemmän kivaa on, että mirrit metsästävät öisin meidän puutarhassamme. Helppo harrastus kun puistamme löytyy linnunpesiä. Aamuisin keräämme linnunraatoja, viimeksi pari mustarastasta, joilta jäi pesällinen orpoja munia. Jos koira viihtyisi ulkona, niin keräisimme ehkä kissanraatoja, mikä tuntuisi jostain syystä paljon pahemmalta. Miksiköhän?  Eikös se kuuluisi luonnon kiertokulkuun yhtälailla.

No koira ei onneksi viihdy öisin ulkona. Eikä nyt oikein päivälläkään, näkyy säätilojen suhteen seuraavan emäntäänsä. Hartaasti odottelin kevättä, joka viivytteli ihmeen kauan, ja sitten tapahtuikin se pahin. Tuli kesä yhdessä yössä, mittari kipusi 34 asteeseen. Koira asetteli itsensä odottavasti ilmastointilaitteen alle.
Jos Suomessa odottelin innolla kesää ja  inhosin yli kaiken takatalvea, niin täällä samoja inhon väristyksiä saan etukesästä, se on suorastaan tyrmäävän masentava. Ihan kuin ei kuumaa muutenkin riittäisi yli tarpeen. Äääh!
No, ajattelin, että nyt olisi ehkä sitten jo korkea aika tehdä kunnon kevätsiivo, aloittaa vaikka ikkunoista. Ennen kuin ehdin ajatusta pidemmälle, jämähti selkä, imuroidessa. Sillähän siitä kevätsiivosta äkkiä selvisikin. Pahempi juttu, että istuminenkaan ei oikein luonnistu. Elämä on yhtä poukkoilua asennosta toiseen.

Ja poukkoilua asiastakin toiseen. Nimittäin nyt ratkesi aiemmassa postauksessa ihmettelemäni mysteeripuun arvoitus. Siis ne vadelmanväriset ja malliset oudot ’hedelmät’ jalavan näköisessä puussa. Tadaa!

Tetraneura ulmi. Jalavaan rakastunut kirvahan se värkkää ihmeellisiä äkämiä. Vaikka koko puun täydeltä. Äh! . Tietämättömänä elämä olisi paljon mielenkiintoisempaa, pelkkää ihmettä täynnä (kiitos google). No on se äkämäpuunakin silti kaunis katsella (bis)..