Neljä päivää vasta/jo mennyt. Viisikuukautinen vatsataudissa, kitinää ja rutinaa, maidot pursuaa pitkin sänkyä, tankataan lisää, heijataan, keijataan, kukin vuorollaan, kitinää rutinaa. Vaihdetaan vaatetta, lakanaa, vaippaa. Kukaan ei nuku. Lapsiparka vähiten.  
Nelivuotias kyllästyy, kitisee, ulos sisään, ei kaveria, koirakin näykkii, piirrettyjä, piirrettyjä, lisää piirrettyjä, nenä ruudussa, ei kuulu, kovempaa. Miksi ei saa patonkia, tahtoo samaa ruokaa, just tuota makaronilaatikkoo-ooo-ooo. Gluteeniton ruokavalio, reppanalla.
Lasten äiti, sukuun naitu,  mustat renkaat silmien alla jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Miten sitä itsekin joskus, kun omat lapset olivat pieniä. Kaukana ovat ne jaksamiset.
Neljässä päivässä mummelilta pursuaa lampaat korvista (ks. edellinen postaus). Kälyt yks ja kaks vetävät lonkkaa, ovat lomalla. . Aamukahvia kiitos. Ei sentään vuoteeseen. Konggg, kaksitoista, mitä ruokaa?  Siesta. Klo neljä, iltapäiväkahvi. Konggg, kahdeksan illalla, mitä ruokaa, ei lämmitettyä kiitos, taas samaa, eikö muuta. Kongggg, mummelilla keittää.
Anoppi saa skitsofreenisen häiriön. Eikä ne jo lähde, mitä ne täällä vielä. Hus hus! Mummelikin saa kohta. Eikö ne jo lähde, ai vielä pari päivää, vedetään henkeä, ehkä se tästä. Miten sitä vanhetessa tulee niin mörkiksi että itseäkin hävettää.
Ennen muinoin,  kun omat lapset olivat pieniä talossa yöpyi lomalaisia liutapäin. Lapsia pyöri jaloissa vähintään kymmenen, ääntä ja liikettä riitti talon jokaiseen soppeen. Ruokapadat porisi aamusta iltaan yhteistyönä ja tunnelmat hyppivät lattiasta kattoon. Siinä sitä riideltiin ja sovittiin, huudettiin ja kuiskutettiin, itkettiin ja naurettiin, laulettiin ja tanssittiin, tunnettiin pohjamutia myöten ja häpeämättä. Enimmän aikaa oli hauskaa, oi niitä aikoja, kaukana ovat.
Nyt lähdetään kylään lepäämään, passattavaksi, muitten riesaksi,  itse kukin, vuorollaan. Siksi tässä vedän henkeä, kun omakin vuoroni tulee taas joskus, ja taatusti saan paljon vieraanvaraisemman kohtelun kuin minkä ikinä itse pystyn antamaan. Huokaus. Ei voi enää valittaakaan tuntematta omantunnon tuskia.