En olekaan pitkään aikaan raportoinut ’luonnonpuistomme’ tilasta, nyt katsaus sinne.
Muistin virkistämiseksi, tämä kuva on keväältä, jolloin vielä miettivät oikotien tekemistä kukkulan yli. Ja minä mietin, minkä helkutin takia pitää päästä parisataa metriä autolla kiipeämään, että näkisi merimaiseman, onhan ihmisellä jalatkin. Meri on muuten heti tuossa vasemmalla vaikkei kuvassa näykään. Ja uuden tien paikaksi valitsivat tuo keskimmäisen väylä.
Siinä se. Ovat halkaisseet koko kukkulan kahtia, ettei autoparatkaan rasittuisi ylämäessä. Heh heh, tyhmästipä kuvittelin, että joku maisemankin haluaisi nähdä. Tärkeämpää, että voi nyt oikaista autolla pari kilometriä uutta baanaa pitkin. Maisemaa voi sitten katsella sille varatulta parkkipaikalta tien toisessa päässä, hupapuiston vieressä.
Hupapuistossa on aherrettu enemmän kanssa. Eukalyptukset taitavat olla sellaisenaan pelottavan suuria pienelle ihmiselle, pitää tasapäistää. Eivät sentään kokonaan kaada, toivottavasti luonto vielä keväällä näyttää vihertävän voimansa. Multakasat edessä kätkevät väleihinsä betonipylväitten pohjia. Siihen siis nousee pian korkea aita, enkä enää pääse vakoilemaan heidän touhujaan. Onneksi pian ei täällä ole ihan heti.
Kukkuloilla samoillessamme tuli vastaan viisihenkinen perhe, josta ehdin nopeasti napata vain kaksi nuorimmaista kuvaan. Koirien metsästysvietti nimittäin heräsi oitis ja olisivat väkisin lähteneet tekemään lähempää tuttavuutta karvaisten possujen kanssa. Isäpossu oli niin hurjan näköinen, että pyörsimme kiireesti takaisin.
Juan löysi sitten itselleen lohdukkeeksi
toisen aarteen, josta ei halunnut luopua
niin millään.
Pässinsarven.
Onneksi ilman pässiä.
.
Kommentit