Nyt saa blogeissa käydä lukemassa todella hurjia juttuja. Yaelianin Appelsiinipuun alta aloittama meemi haastaa bloggarit muistelemaan elämänsä hurjimpia kokemuksia. Yaelianin oma tarina vierailusta Venezuelalaisessa vankilassa on .... no huh huh!  Minä sain haasteen Kulttuureja sekoitellen -blogista Susalta, joka paljastaa useammankin vaarallisen tilanteen elämästään.  Klikatkaa lukemaan!

Ja kaikki muutkin joukolla kirjaamaan hurjia hetkiään!  Tässä oitis heitän haasteeseen mukaan kolme nimeltä vaadittua:  Elegia, Ritviecav, Jonna ja koska olen tänään anteliaalla tuulella (palautin naapurin kakkulautasenkin)  niin vielä yksi extra Marita, huhuu…

- - -

OMA pahin peljästykseni on peräisin 90-luvulta. Silloin elettiin Algeriassa synkimpiä terrorismivuosia. Tuon vuosikymmenen aikana yli 100 000 algerialaista ja 120 ulkolaista sai surmansa;  pommi-iskuja, murhia, joukkomurhia, kidutuksia, silpomisia… uhriksi kelpasi kaikki, jotka eivät  suostuneet tukemaan ääri-islamilaisia poliittisia ryhmittymiä. Naisiin kohdistuvat raiskaukset ja happojen heittelemiset olivat lähes jokapäiväisiä.  Myös liikkuminen kaupunkien ulkopuolella oli vaarallista terroristien tiesulkujen takia, usein vielä hämätäkseen pukeutuivat poliiseilta tai santarmeilta ryöstämiinsä vaatteisiin. Pahimpia näistä ryhmistä olivat entiset ’afgaanit’, Afganistanin sotaan värvätyt ja siellä koulutuksensa ’pyhän sotaan’ saaneet sissit.

Olisiko ollut vuosi –95, kun kävimme Tunisissa hakemassa tyttären lentokentältä. Lento oli myöhässä ja paluumatkalla kahden maan rajanylitysmuodollisuudet veivät aikansa. Saavuimme Algerian puolelle El Kalan kaupunkiin vähän ennen pimeän tuloa. Kaupungin ulkopuolella santarmit pysäyttivät ja suosittelivat jatkamaan matkaa vasta seuraavana aamuna, pimeä ehtisi tulla ennen kuin pääsisimme perille ja tie on vaarallinen. Vain runsas sata kilometriä erotti meidät kotoa eikä hotellin etsiminen  huvittanut, joten päätimme kuitenkin ottaa riskin.

Kaasu pohjassa startattiin. Takapenkillä poika voi pahoin ja oksenteli, tytär pidätteli pissahätäänsä, mutta ei voitu pysähtyä. Pimeys tipahti siltikin päälle jo puolivälissä. Tie oli koko matkan aivan autio, sitten yhtäkkiä vastaan tuli auto, valojaan vilkutellen ja tuuttaillen, ajoi vielä meidän kaistallakin suoraan päin. Maantierosvoja, terroristeja,  mitä lie, ei pysähdytä. Isäntä painoi kaasua rystyset valkeina, minä odotin koska rysähtää, toinen luovutti ja siirtyi omalle kaistalleen. Huh. Sitten tuli eteen HALTE. Tiesulku. Ja pian ymmärsimme mitä vastaantuleva auto oli yrittänyt  viestittää.
Luikertelimme piikkilankaesteiden välistä tien viereen parkkiin. Käskystä veivasimme ikkunat auki ja ensimmäiseksi näin miehen, joka työnsi kiväärinpiippua auton ikkunasta sisään.  Pään ympäri oli kierretty turbaaniksi musta huivi, jonka toinen pää roikkui löysästi kasvojen alla, näin selvästi miten hän partansa takana virnisteli. Jalassa pussihousut, joiden lahkeitten ympäri oli kierretty nauhaa kuin säärystimiksi. Afgaaniasuisia!  Ja niitä oli monta, joillakin kommandopipot päässä.  
Mies passitettiin ulos autosta avaamaan tavaratilaa, tytär ulos avaamaan sieltä löytynyttä matkalaukkua. Minä olin jähmettynyt tuijottamaan eteeni ja heristelemään korviani ulkopuolelta kuuluville äänille, laukauksia odottaen. Tytär palasi autoon, huh. Kivääri, vai oliko se peräti kalashnikov, heilahteli kymmenen sentin päässä ohimostani, en liikahtanutkaan, tuskin silmätkään räpsyivät. Aika tuntui ikuisuudelta.  Mielessäni näin mieheni jo makaavan kurkku auki tiellä. Ja lapset… toinen valkoisena pidellen oksennuspussia, toinen melkein jo kellersi pissahädässään…aivoni kieltäytyivät ajattelemasta enempää…  Sitten mies palasikin takaisin autoon ja saimme lähtöluvan. Huokaisin syvään, olin varmaan ollut hengittämättäkin koko ajan.  
Näistä tapaamisista on harva selvinnyt ehjänä, miten me säästyimmekin. Ehkä kohdallemme osuivat ne inhimillisemmät yksilöt.  Kiitoksia on lähetetty runsaasti korkeammalle taholle.  

Tämän jälkeen ei sitten ollakaan liikuttu pimeän aikaan, eikä mies edelleenkään vie perhettään kauemmas kaupungin ulkopuolelle. Terroristiryhmiä on täällä yhä, osa niistä on muuttunut varasliigoiksi, osa liittynyt kansainvälisempiin ryhmittymiin, yhtä vaarallisia kaikki.

                                                        - - -
                                
Tämmöisen maratonitarinan jälkeen tarvitaankin varmaan piristävät hörpsyt.  Herätys, mehutarjoilu!

Tämä on vastaus Arleenan  haasteeseen ’oranssi kollaasi’. Ei ole minun alaani tämä kuvien sommittelu, mutta orangea löytyy. Hörps-hörps!