No nis, taas olen päätynyt siihen katastrofaaliseen tilaan, että äidinkieltä pitää etsiä sanakirjasta. Enää ei siis riitä käsien heiluttelu, sormien pyörittely eikä edes ööö-öh-toi-toi-toi.
Uhanalaisia sanoja eivät ole esim. kapustarinta tai pähkinänakkeli, sellaiset  eivät  tietenkään lennä tiehensä, ei huku myöskään villasukat, pipot eikä muutkaan lampaanpökkimät, sanoja jotka joskus on oppinut eikä sen koommin tarvinnut. Hukkaan joutavat kaikista yleisimmät, ne joita päivittäin eniten käyttää vieraalla kielellä. Esimerkiksi ehkä. Ehkä on  sopiva vastaus melkein kaikkeen ja siis tuiki tarpeellinen. Tänä aamuna ehkä oli väliaikaisesti kadonnut suomalaisesta repertuaaristani. Peut-être, perhaps, vielleicht, kanske, forse,  mutta ei ehkää missään. Paitsi sanakirjassa. Ei sillä että sitä olisin suomeksi tarvinnutkaan, ihan muuten vaan tuli mieleen. Hassuinta on, että kun sana hukkuu äidinkielellä, se putkahtaa esiin millä tahansa muulla vieraalla kielellä jolla ei kuunaan odottaisi. Niin kuin nyt saksaksi, jota en ole kuullut saatikka lukenut sitten kouluaikojen.
Viimeksi kotomaan kieleni oli uhattuna kymmenisen vuotta sitten.  Muutaman vuoden oleskelu Suomessa palautti sen takaisin pinnalle. Tai no, ainakin entiselle paikalleen eli sinne 70 –luvun taitteeseen.  Monissa kohdin viimeinen käyttöpäivä oli mennyt umpeen jo aikoja sitten. Sen huomasin kun kaupassa pyysin vakstuukia. Nuori myyjätär ymmyrkäisin silmin, että täh (äänetön anteeksi). Pitkän kiertotien kautta selvisi lopulta mikä se sellainen tuuki on. Minullekin.
 Kieli ei kehity kuin omassa ympäristössään ja vanha kehittymätönkin passivoituu jossei sille ole käyttöä. Hätätila on  kyseessä jos ei enää ärräpäätkään luista. Olen kohdassa kaksi ja yritän löytää käyttöä, edes kirjallista. Suullisen taidon harjoittelu jää vähemmälle. Tosin juuri nyt flunssakuumeen nitistämänä hourailisin mielelläni suomeksi, jos joku vaan ymmärtäisi ja heruttaisi sääliä,  tauti näköjään taannuttaa lapsen asteelle.