Otetaan 500 metrin narukerä ja lähdetään sitomaan uutta pyykkinarua. Olisi tietysti voinut ostaa valmiin pyykkinarunkin, 5 m, mutta ei meillä. Meillä haukataan aina isoja paloja varmuuden vuoksi, sillä ensi kerralla kaupan hyllyllä voi olla pelkkää tyhjää, ja naruahan aina tarvitsee.
Mennään siis pihalle, määrätietoisina, vaikka siellä onkin  40 hikistä astetta. Mikään ei liikahda paitsi me ja narukerä. Koirakin nostaa vain ihmetellen toista silmäluomeaan. Avataan narukerä ja kiskotaan (minä). Väärä pää. Oikea pää näyttää unohtuneen koko kerästä. Kiskotaan silti (hän), kerä repeää, putoaa ja saadaan aikaan 485 metriä narua sisältävä sotkupallo, joka sekään ei enää liikahda.
Ennen tässä vaiheessa olisi kiroiltu puolin ja toisin, kumpikin omalla äidinkielellään, olisi varmaan viskottu kerää seinään muutaman kerran toivossa että itsellään aukeaisi, lopulta olisi haettu sakset ja pätkäisty. Pätkä olisi juuri ja juuri riittänyt sen hetkiseen tarpeeseen. Seuraavassa tarpeessa olisi kiroiltu vähän lisää, viskottu vielä vähän  ihmettä odotellen, mutta olisi ollut sen ajan murhe se.
Nyt istutaan rappusille, toisella kädessä selvä pää toisella päätön sotkukerä, naurattaa niin että kerä kierii käsistä ja selväkin pää sotkeentuu. Sitten käännetään, kierretään, vedetään, keritään,  kär-si-väl-li-ses-ti, ikuisuuksia, litrakaupalla hikeä valuttaen vaikka varjossakin, kunnes saadaan aikaan uusi kerä, ei täydellinen sekään, mutta pysyy koossa. Niin kuin mekin.

Tämä tästä maanantaista. . Pyykkinaru ripustetaan huomenna.

.