Eksyin avaamaan telkkarin, ylimääräinen uutislähetys. Marketin lehtihyllyltä kirkuivat otsikot kissankokoisin kirjaimin. Joka jonossa pyöriteltiin päätä ja kauhisteltiin, että taas tämmöistä, mihin tässä ollaankaan menossa.
Mietin olinko menossa vai tulossa vai jossakin sillä välillä. Ei-kenenkään-maalla,  jossa tapahtumat vain soljuvat silmieni ohi, ikkunan takana lentokoneet nousevat ja laskevat - eikä mikään ole minun, tuomittu ikuiseen transitiin.

Kollektiivinen maansuru. Olen potenut sitä Algeriassa jo kaksikymmentä vuotta pötköön. Anteeksi jos en nyt romahda. Olen pahoillani uhrien ja omaisten puolesta, otan osaa yhteiseen suruun, mutta enempään en enää pysty. Tätä voi sanoa turtumiseksi. Suurin järkytys turtumisessa on, kun huomaa huokaisseensa: vielä ei ollut minun vuoroni.

Kun ihminen voi huonosti, seuraukset ovat dramaattisia, missä tahansa. Huonostikin voi voida niin monella tavalla.Mikä tekee toisesta tavasta ymmärrettävämmän - tai tuomittavamman?