Joskus ammoin rakensimme taloa vuorille 1000 metrin korkeudelle. Se jäi viimeistelyä vajaaksi, kun tuli väliin terrorismivuodet. Sittemmin lapsetkin lähtivät kotoa eikä asumiseen isossa talossa niin hankalan matkan takana ollut enää hyvää syytä. Talo myytiin ennen kuin edes ehdittiin muuttaa. Se oli siihenastisen elämäni vaikein luopuminen, melkein kuin olisin lapseni menettänyt. Olin sen itse suunnitellut tarpeitamme vastaavaksi, yksityiskohtia myöten. Paikka oli aivan upea, terassilta  näkymä vuorten yli merelle. Puutarhaankin olin jo istuttanut hedelmäpuita ja hortensiat kukkivat villisti ympäriinsä.
 Ennen sitä en koskaan ollut ehtinyt kiintyä yhteenkään taloon, lapsuudessani muutimme aina 3-4 vuoden välein ja nuorena itsenäisenäkin vaihdoin asuinpaikkaa tiheään. Elämäni ensimmäinen kiintopiste siis. Siitä luopuminen oli yhden unelmani loppu ja sattui silloin kipeästi -  vaikka myöhemmin ehkä olisin päätynyt samaan ratkaisuun joka tapauksessa, kaupungissakin näet on puolensa.

Nyt jos saisin simbsalabim ottaa mitä haluaisin, niin haluaisin vain viikonloppumökin. Elämässä pitää olla edes yksi unelma. Vaikka tällainen:

Tiluksia rajoittaa kivimuuri, jota voisi kasvattaa samalla kun lihaksiaankin, kivistä ei ole pulaa. Vähän korkeampi muuri suojaa pihaa tiellä kulkijoilta.

Pihapiirissä on toinen torppa kupolilla, lomavieraille. Välillä siellä voisi käydä itsekin meditoimassa ja askartelemassa, olisi tilaa eikä tarvitsisi korjata tarvikkeita aina pois silmistä.
Mökki sijaitsee tietenkin kukkulan laella, koko kaupunki silmien alla, vakikoti siellä rannan tuntumassa näköetäisyydellä  ja auringonnousu horisontissa. Mikä parasta, ei naapureita. Ellei hautausmaan henkiä lasketa.

Portin pielessä on oma kauppakin, jossa voisi vaikka myydä kaktusviikunoita ohikulkijoille.

Koska kyseessä on niemi, niin aamulenkillään voisi toisella puolen tietä istahtaa kivelle lepäämään ja antaa ajatustensa karata pohjoiseen horisonttiin. 

   Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...