Harmitus kun kaatosade piiskaa ikkunoita enkä päässyt viikonlopun luontoretkelle. Tyydyinkin kaivelemaan tietokoneeni sisältöä laittaakseni tänne sarjan vanhoja kuvia lenkkipolultamme kunnes sitten huomasin, että olen saanut tunnustuksen, jonka olin jo tyystin unohtanut.

1298051724_img-d41d8cd98f00b204e9800998e


Jälkikäteiset kiitokset Arkitehdille ja Pinealle. Tunnustukseen kuului haaste, jossa piti kertoa 7 asiaa itsestään. Pinea (joka on ehtinyt jo ruokabloginsa lopettaakin ja löytyy nykyään Juolavehnän seasta) oli muokannut haastetta kertomaan ruokamuistoja matkoilta, mutta koska minä en paljoa ole maailmalla matkustellut  kerron mieleenpainuneista makukokemuksistani muuten vaan.  Ja saa niistä muutkin mielellään kertoa.

  • Minähän olen saanut tavallisen suomalaisen maalaiskasvatuksen ruuankin suhteen, ja lempiateriani löytyy edelleenkin suomalaiselta pitopöydältä. Periaatekin on kasvatuksen tulos:  ’nirsoilla ei, kaikkee tarttee syärä ja lautanen tyhjäks’. Eikä aina lautaseltakaan. Lapsuudessa isoveljen perässä eläminen oli melkoista pelkokerrointa, kaikenlaista raakaravintoakin heinäsirkoista lähtien tuli kokeiltua. Mikään ei kuitenkaan ollut yhtä tuskallista kuin silakkalaatikkopäivä.
  • Omituisimmalta on maistunut muusi ja nakit Englannissa. Muusissa oli varmaan curryä enemmän kuin perunaa eikä nakkejakaan olisi silmät kiinni syöden nakeiksi uskonut. Siis minä tykkään currysta, mutta en ikinä kuunaan enää muusissa ja nakeissa.
  • Sen sijaan herkullisimman ananascurrykanan olen syönyt Tampereella intialaisessa ravintolassa.  Se oli niin hyvää, että leivänpalalla kaavin vielä loput soosit kiposta. Häppeemätöntä, mutta olin silloin vähemmän fiksu muutenkin.
  • En ollut tarpeeksi fiksu vielä myöhemminkään, kun Orleansissa käly halusi tarjota  ranskalaisen gourmet-aterian - pari rehua ristissä, en edes muista mitä. Hyvältä se maistui, mutta sen voimin jaksoimme hädin tuskin raahautua kotiin asti syömään kunnon ateria. Ei ihme että ranskattaret ovat niin hoikkia.
  • Kaikkein yllättävintä on ollut löytää lautaseltaan grillattu lampaanpää ja todeta, ettei aivot ole yhtään hullumpaa lusikoitavaa.
  • Jos pitäisi etsiä erikoisin yhdistelmä, niin ehdottomasti tähän mennessä ’luumukiisseli lampaanlihalla’. Siltä se ainakin näyttää, algerialainen lham lahlou tai ain bardaaa, paikkakunnasta riippuen. Siinä haudutetaan kilo paloiteltua lampaanlihaa oliiviöljyssä (tai voissa)  sipulin, suolan ja pippurin kanssa ja lisätään vähän vettä, puoli kiloa liotettuja luumuja sekä mausteeksi kanelia, inkivääriä ja hunajaa ( jotkut lisäävät vielä sokeria saman määrän kuin luumuja). Annetaan kypsyä siirappimaiseksi, koristellaan paistetuilla manteleilla  ja syödään leivän palalla. Makeaa mahan täydeltä.Ja vielä ihmettelen miksi täällä lihon.
  • Vaikeimmin nieltävää olen saanut sisilialaisen kalastajakylän osteriassa. Onneksi siellä ei tavinnut kiirehtiä, kesti nimittäin sen lautasen tyhjentäminen.    Sen jälkeen tiesin, että mustekala ei tule kuulumaan  ruokavaliooni.
  • Meren elävistä opin pitämään vasta vanhemmiten.  Simpukoita en syö, mutta kalaa sitäkin enemmän. Eniten tykkään pietarinkalasta (saint-pierre), kelpaa miten vaan laitettuna.

          Ja äyriäisiä silloin tällöin. Ravintolassa. Ja takuutuoreita.
          Otettaisko vaikka tuo langusti?

1298051704_img-d41d8cd98f00b204e9800998e