Törmäsin tähän haasteeseen Mizyenan blogissa ja ryhdyin minäkin miettimään, mitä olisin kirjoittanut kymmenen vuotta sitten. Onneksi en silloin vielä tiennyt blogeista mitään, säästyitte paljolta. 

Mutta JOS olisin, se olisi ollut nimeltänsä ehkä Mamun kootut valitukset ja olisitte lukeneet sitä jo neljän edellisen  vuoden ajan, uskollisesti ja kannustavasti kommentoiden, kuinkas muuten.   Paitsi ne anonilkit, jotka aika ajoin olisivat kohteliaasti muistuttaneet, että  oma vika, tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

JOS siis olisin,  sinäkin tietäisit jo, miltä tuntuu, kun tappouhkauksien saattelemana päädyt ratkaisuun, jota et ole koskaan edes kuvitellut ajattelevasi – jättämään miehesi, pakkaamaan laukkusi ja lapsesi ja lähtemään pakolaiseksi omaan maahasi. Saamatta mitään pakolaisen oikeuksia, koska olet maan kansalainen - pärjäät omillasi. Paitsi että olet ulkosuomalainen. Pysy siellä minne olet mennytkin, ei tarvitse tulla tänne toisten elätettäväksi, et edes veroja ole maksanut.
Olisin kirjoittanut, miltä se tuntuu kun yltäkylläisyydessä elävä ihminen sanoo tuon silmät kirkkaina suoraan päin kasvojasi. Olisin toivottanut tervetulleeksi työmarkinatuelle, sehän  on kaikkien ulottuvilla, ja  neuvonut, miten säilytään hengissä kaurapuurolla ja tonnikalalla.

Olisin kirjoittanut, miltä tuntuu menettää ihmisarvonsa työvoimatoimistossa, olla yhteiskunnan elätettävä hylkiö, liian vanha, liian osaamaton, olla ei mitään, muiden silmissä laiska työtä kaihtava.
Olisin kirjoittanut päivästä, jolloin poikani samassa toimistossa sai vastaukseksi ’ei tommoset mitään saa’. Miten hetken mielikuvittelin kevyen  pommin sijoittamista painavan oven eteen.

Olisin kirjoittanut öistä, jolloin mietin olenko tehnyt oikean ratkaisun lapsiani ajatellen. Suomalaisia hekin, mutta eivät nimeltään ja näöltään. Olinko tehnyt oikein tuodessani heidät tänne rasistien  pureskeltavaksi, miltä äidistä tuntuu kun omat lapset kärsivät, miltä tuntuu kuulla, että sehän on yksinomaan heidän omasta asenteestaan kiinni. Oliko mielikuvani turvallisesta tulevaisuudesta vain utopiaa, olivatko kaikki houkuttelevat mahdollisuudet perheen pirstomisen arvoisia.

Varmasti olisin myös aika ajoin  ruikuttanut terveyskeskuksen välinpitämättömyydestä, miten ihmistä voidaan pompottaa monta vuotta luulotautisen leima otsassa, laiskuuttaan lopen väsyneenä, vaikka tauti on helposti löydettävissä ja hoidettavissa. Jos vaan viitsisi nähdä vartin verran vaivaa.

Valitusteni lomassa olisin myös kirjoittanut siitä, miten helpotus konkreettisesti valahtaa läpi kehon, kun yllättävä  paukahdus ensi säpsähdyksen jälkeen ei olekaan kivääristä, kun vihdoin pystyy kävelemään kadulla pelkäämättä selän takana kaikuvia askelia. Miten on helppo hengittää hiljaisuutta, kuunnella lumen narinaa jalkojen alla, uida makeissa vesissä. Miten upeaa, kun on mahdollisuus harrastaa mitä haluaa, oppia uusia asioita, löytää itsestään uusia ilmaisutapoja. Miten vapauttavaa ymmärtää kaikkien kieltä, olla kuin kotonaan, lähellä läheisiään, ystävien ympäröimänä. Hyväksyä, että elämässä hyvä ja paha ovat läsnä kaikkialla, oppia näkemään se hyvä.  

Vuonna 2001 keväällä olisin kirjoittanut, miten elämä kuitenkin kantaa ja kaikki järjestyy. Miten hienosti pääsimme vaikeiden aikojen läpi, miten upeasti lapsenikin kasvoivat vastuullisiksi aikuisiksi. Olisin muistuttanut, että  valituksetkin ovat vain hetken tuntoja, ohimeneviä purkauksia, ja että ankeudenkin keskellä elämä voi olla hurjan hauskaa.

Ja elokuussa  olisin lopettanut blogini kuvaukseen suurista juhlista. Kaikki ystäväni ja sukulaiseni yhdessä juhlimassa lähtöäni – paluutani- mökkimaisemissa, synnyinpaikallani. Maanpakolaisuuteni olisi ohi, ihmisarvoni palautettu, lähtisin hyvillä mielin ja luottavaisena.  Lapset omilla teillään, sanojensa mukaan köyhiä mutta onnellisia.

Lopuksi olisin sydämestäni kiittänyt erikseen kaikkia ystäviäni, joita ilman en olisi pärjännyt. Heiltä sain niin konkreettisen kuin henkisenkin tuen. Olen siitä  kiitollinen.


Ja koska on sopivasti ystävänpäivä tulossa, niin rakkaita ystäviäni ajatellen poimin jo hyvissä ajoin puutarhastani  ruusun.

Oikein hyvää Ystävänpäivää teille!

Samoin myös kaikille tämän todellisen blogini lukijoille,  tärkeitä tekin.