Pakinaperjantain haaste oli tällä kertaa 60. Kannan korteni kekoon minäkin.


Hyvin kontrolloitua

                      

- Korkea aika käydä kontrollissa, sanoi lääkäri ja lyllersi ylös jakkaralta pullukkaa vatsaansa pidellen. Kirjaimellisesti ylös, sillä  jakkara oli matala, keittiössäni, melkein lattian rajassa, ja lyllertäminen oli ainoa oikea sana kuvaamaan puolitoistametrisen naisen ponnistusta, jota hankaloitti seitsemän kuukauden laajuinen pömppömasu. Järjestyksessä kolmas. Lääkäri oli kälyni ja anopin sanojen mukaan penikoi joka lokakuu, mikä tähän mennessä pitikin paikkansa   Anoppi puhui enemmän itsekseen ja vähemmän muille, jolloin  hänen sanavalintansa olivat tarkkaan harkittuja ja kätkivät sisäänsä teräviä mielipiteitä. Tässä tapauksessa penikoiminen  antoi ymmärtää, että lapsia voisi tehdä harvempaankin tahtiin ja että kolmas voisi olla jo se viimeinen. Anopin mielipiteeksi ilmaisu oli suhteellisen laimea, mutta se saattaisi vielä vahvistua, sillä kälyn  tavoitteena oli neljän peräkanaisen pesue.
Kontrollilla käly ei tällä kertaa tarkoittanut käyntiä äitiysneuvolassa vaan  laboratoriossa, jonne hän oli lähettämässä minua. Tässä maassa paikka, jonne aikoo mennä piikitettäväksi on valittava mahdollisimman tarkkaan, ei niinkään  ulkoisten puitteiden perusteella kuin silmin nähdyllä tietämyksellä. Tätä oli kälyllä, joka lähetteen kirjoittamisen sijasta  päättikin tulla itse mukaan.
Tunnin kuluttua olimme jo keskikaupungilla ja raahauduimme ylös Ranskan siirtomaavallan aikaisia lohkeilevia marmorirappuja. Porraskäytävän hämärä peitti joten kuten hilseilevän maalin ja sille tallennetut miljoonien kämmenten jäljet. Vältin koskemasta kaiteeseen.
Elävä lähete edelläni puuskutti sisään kolmannen kerroksen avoimesta ovesta ja minä seurasin. Yksi huone sisälsi kaikki yksityisen laboratorion julkiset toiminnat. Vasempaan nurkkaan ilmoittautuminen, oikea nurkka penkkeineen toimi odotussalina. Peräseinällä oli pieni pöytä, jonka kummallakin puolen istui nuori nainen valmiina imaisemaan tarvittavan määrän verta viereisille jakkaroille istahtaneilta uhreilta. Homma hoitui liukuhihnaperiaatteella. Piik… ryyyyps… pläts.. seuraava. Ikään kuin olisi imaissut mehupillillä limsapullosta ja lyönyt korkin takaisin päälle. Ihailin heidän tekniikkaansa; sama rutiini kuin hyttysillä. Isokokoisilla hyttysillä. Odottajat seurasivat toimenpidettä kuin teatterinäytöstä, erolla että repliikit tulivat enimmäkseen katsomosta, jossa väki vaihtui tasaista tahtia.
Jokaisen sormissa rapisi pieni paperilappu, johon oli kuulakärkikynällä raapaistu  etukäteen maksetut ja kohta otettavat verikokeet. Niin ainakin otaksuin, ja toivoin, että  hyttyset ymmärtäisivät sinisistä harakanvarpaista enemmän kun minä.  Paperi oli uusiokäytössä, takapuoli tiuhaan täytetty arabialaisilla koukeroilla. Tavailin sanan sieltä, toisen täältä, mutta en päässyt perille sen alkuperästä. Olin luopunut arabian opiskelusta jo vuosia sitten, tarkemmin sanottuna poikani neljännen  luokan lukukirjan kohdalla, jolloin huomasin, että kirjakielen ja puhekielen välillä on tuhansien kilometrien ero.
Käänsin siniset harakanvarpaat esiin ja vuorollani kiikutin ne peräseinälle. Siinä sivussa huomioin sen elintärkeän seikan, mikä teki tästä laboratoriosta käyntikelpoisen: ruiskut revittiin esiin alkuperäispakkauksista. Räps… ja piik… jättihyttynen imaisi osuutensa minustakin. Tulokset iltapäivällä. Nopeaa, tehokasta ja taloudellista, ilman turhaa hyssyttelyä, teknologiaa tai  paperien täyttämistä.  Näytettä lukuun ottamatta ainoa minimaalinen jälki käynnistäni jäi omaan käsivarteeni.