Mieheni on tehnyt minusta koiraihmisen.
Ei niin että murisisin ja haukkuisin ihan kokopäiväisesti, mutta tarpeeksi ymmärtääkseni karvaisia talonvahtejamme. Ennen aviollista ajanlaskua kokemukseni rajoittuivat vain lapsuuteni Vahtiin, jolla oli nimeään vastaava virka liiterin päädyssä ja hyvin lapsiepäystävälliset hampaat. Nykyiset pihavahtimme eivät ehkä ota virkaansa yhtä vakavasti mutta osaavat hyvin näytellä. Meidän aitamme yli ei kuka tahansa varas vaivaudu kiipeämään. Kuten kuvasta näkyy koiramme ovat sekarotuisia niin kuin lapsemmekin,  mutta eivät vegetaristeja vaikka niinkin voisi päätellä. 

Pihakoirien lisäksi meillä on sisäkoiria.
Suomessa ne luokiteltaisiin villakoirien rotuun. En tiedä, meillä ne eivät ole yhtä kevyen   eteerisiä vaan jotenkin raskaskarvaisempia ja hidasliikkeisempiä. Johtuneeko kosteudesta, etteivät ne koskaan saavuta suomalaisen villakoiran kasvukerrointa, kasvaessaan vaan jotenkin tiivistyvät ja limakoituvat muistuttaen lopulta enemmän…hmm…vellikoiraa.. tai jotain aivan muuta kuten karvaista etanaa. Joku siivoton joskus sanoi etteivät villakoirat karkaa mihinkään. Se on totta, eivät yritäkään, niin ovat liimaantuneina alustaansa että imurillakin on vaikeuksia niitä nielaista. Pitäisiköhän niitä ahdistella useammin? 

PS. Olen kyllä perillä kuvieni laadusta, se on à peu près, vähän sinne päin, mikä on ihan paikallinen motto.